Miten voikaan muutama rivi luostareista, joissa minunkin syntini on sovitettu, vanhoista taloista ja rautateista tehdä mielen hyväksi. Parilla sanalla minut saa hymyilemään.

Kukaan ei lupaa mitään, mutta minä en välitä. Ei meistä kumpikaan ole täysissä voimissa. Toinen haluaa vetää juoksutossut jalkaan, mutta ei tee niin, koska toista tilaisuutta ei ehkä anneta. Toinen yrittää parhaansa mukaan pysyä kasassa ja kokonaisena, eikä siksi voi olla niin kuin haluaisi. Räjähtää ja katuu. Pitää niin lähellä, että haluaa kauemmas, eikä siltikään voi itselleen mitään.

Osaako sitä koskaan tehdä asioita helpoksi? Osaako sitä koskaan hyväksyä sitä kaikkea hyvää ja olla miettimättä liikaa sitä pahaa? Oppiiko ikinä luottamaan keneenkään niin, ettei koko ajan mieti niitä juoksutossuja?

Ensi viikko on hirveä, sen tiedän jo. Tiedän, että repeän liitoksistani tuhat kertaa. Juoksen mäelle ja takaisin. Kiroilen metsässä, enkä välitä, vaikka kompastun kiviin ja kantoihin. Yritän ajatella muuta. Tiedän, että mieli luo enemmän kuin totuus. Ollaan miljoonan mailin päässä. Ja minä pelkään, että jotain jää sinne kauas tai jotain tarttuu mukaan.

Lupaa vähemmän. Lupaa paremmin.