Unohdan toisinaan mitä teen ja miksi. Toisinaan annan maailman kantaa sinne minne tahtoo.

Tänään minä tiedän, mitä minä teen. Ymmärrän, miten voin vain voittaa.

Minä varmasti kaipaan eniten hänen ruumistaan. Ihanan pinnallista. Käsiä ja reisiä ja pitkää selkää ja luomea, joka löytyy, kun silittää tukkaa. Ja silmiä ja hymyä ja rintakehää.

Kaipaan myös sitä, miten minua kohdeltiin. Miten minua muistutettiin, että minä olen arvokas. Ettei minuun saa kaataa kaikkea lietettä, jota mieli tuottaa. Ja sitä, kun huomioidaan ihan vahingossa.

Sitä en kaipaa, miten pelkäsin, ettei ole mitään sanottavaa. Ettei tarvitse puhua aamukolmeen. Ettei aika hujahda siivillä. Että pitää vuokrata elokuva.

Mutta minäpä tiedän, että kaipuu helpottaa silloin, kun en soita, enkä lähetä viestiä. Piirrän pienen rajan minun ja sen toisen väliin. Minä pysyn tällä puolella. Näin minä unohdan, miten se raja ylitetään, enkä kaipaa enää. (Mutten kerro hänelle rajasta, ylittäköön jos tahtoo. Niinkin voitan.)

Minä olen tällä puolella rajaa. Katson toiseen suuntaan. Hymyilen ja puhun kirjoista ja koirista ja suljetuista ovista ja nihilismistä ja oluesta ja salamoista ja sekoamisesta. (Ymmärrän, että minun maailmani on vain säröillä, toisilla se on sirpaleina, joista osa puuttuu. Latteudet ovat latteuksia syystä.) Rentoudun. Annan tukan valua harteille ja niskaan. Vedän verhot kiinni, kun toinen ei pidä katuvaloista.

En mieti enkä suunnittele enkä odota mitään. Nautin siitä, kun maailma tarjoaa molemmille kaikkea tarvittua juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Muistan, etten minä tiedä mitä minä haluan tai mistä. Muistan, että maailma voi muuttua milloin tahansa.

(Huomaatko? Kuva ja väri, ja minä muutun marjapuuroisesta ruusupitsistä suureksi puuksi? Huomaatko? Semmoiseksi jonka lehviin paistaa aurinko. Löydän vielä juuri oikean värin.)