Minä totun liian hyvälle. Minä totun siihen, että minulle keitetään aamulla kahvia. Minä totun siihen, että selkää silitetään, kun katson elokuvaa. Minä totun siihen, että jonkun mielestä on täysin normaalia pussata ensin ja tervehtiä sitten.

Naurahdan sisäisesti joka kerta, kun käydään sama keskustelu. Minä nukun puoliksi toisen päällä. Puoliunessa muistan, että ihmisten pitää hengittää.

"Sano, jos mä painan."

"Et sä paina."

Ja sitten nukahdan siihen, kun joku silittää tukkaa. Olen löytänyt kohdan solisluun ja hartian välistä. Poski istuu siihen niin kuin se olisi sovitettu etukäteen.

Herätyskello herättää halailemaan. Vasta toinen herätys pakottaa pois sängystä. Sohva on siirretty niin, että siinä mahtuu olemaan kaksin ja silti näkee elokuvat. Jääkaapissa on ruokia, joita en syö ja pyykkinarulla jonkun toisen vaatteita. Ihan vahingossa.

Ja minä käperryn valtavaan huppariin, joka tuoksuu toisen iholta. Olen ihan varma, että kohta tämä loppuu. Hengitän sitä tuoksua sisään isoina henkäyksinä niin, että vähän huimaa.

Kyllä se kohta huomaa, mikä minä olen ja miten minut on tähän muotoon taottu. Ihan varmasti huomaa.

Mutta siihen asti minä en paina.

(En vaikka minua painaa. Saan tekstiviestejä joita en halua. Kuulen sen naljailevan ja hätääntyneen äänensävyn, kun Hän kertoo, miten minä en saa vieläkään kadota, koska minä olen yhä tärkeä. Paavius on kuulemma elinikäinen virka. Ja minä olen Paavi.)