En enää ajattele asiaa paljoakaan. En enää vaivaa sillä päätäni. Paitsi aina kun sosiaalinen media ehdottaa ystävyyttä, tai tipu jostain syystä ilmestyy uutisvuohoni.

Minä en halua nähdä tai kuulla tai tietää. Minä en halua, että minua muistutetaan siitä, miten jotku asiat ovat kesken, kun muuten kaikki on hyvin ja minulla on hyvä olla.

Aina kun muistan, hätäännyn. Pelästyn. Alan jännittää. Muistan viime syksyn. Mietin liikaa. En halua kysyä asiasta. En halua painostaa ja vaivata ja ahdistella.

Ja sitten alan epäillä, että minua pidetään narussa, vedätetään. Että tilanne onkin ihan toinen kuin luulen sen olevan. Entä jos toisaalla rakennetaan yhteistä ystäväpiiriä ja elämää, eikä minulle vaan uskalleta kertoa? Entä jos minä en ole yhtä kaunis tai hyvä sängyssä tai hauska tai tai tai? Entä jos minä olenkin liian vaikea? Entä jos minua onkin helpompi satuttaa kuin muita?

Päätä alkaa särkeä. Sormia palella. Kurkkua kuristaa. Oksettaa.

Silloin pitää juosta tai huutaa. Tai kävellä heinikossa, joka yltää vyötäisille ja seista korkealla kalliolla, jossa tuulee aina niin, että silmiin lentää roskia. Jos silmissä on roskia, sitä ei lasketa itkuksi.