Hautajaispäivätkin osaavat näköjään olla hyviä. Kaunista ja katkeraa oli katsoa, kun ystävät, sukulaiset ja kylänmiehet lapioivat uurnan hiekkaiseen maahan. Jälkeenpäin kahvia ja voileipiä koko porukalle. Ja kakkua. Sureva äiti jaksoi olla onnellinen siitä, että rakas poika ei ollutkaan yksinäinen eläissään.

Helpompaa se on, jos joku seisoo vieressä, ihan niin lähellä, että melkein koskettaa. Ajaa rauhassa ja pysähtyy ostamaan kahvia. Puhuu rauhassa siitä, miten minusta saa tuntua miltä vaan. Ja osaa myös nauraa niille ihastuttavan 80-lukulaisille esineille ja huonekaluille.

Ja sitten seikkailemaan, jottei mieli tartu liikaa tahmeaan suruun. Minulle näytettiin monta maakuntaa ja vielä useampi kunta. Nyt tiedän mitä hän ajattelee silloin, kun minä ajattelen isoja metsiä, korkeita mäkiä ja järviä, joissa saaren tai niemen takaa paljastuu aina jotain uutta. Enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten hän osaa kertoa joka talosta ja pellosta, jonka ohi ajetaan, pienen tarinan. Loputon vuo sanoja, joilla jaetaan elämää. Sitä tietoa, jota ei saa kirjoista.

Hänen äidillänsä on maailman ihanin nauru. Se soljuu vaivatta ja pehmeästi. Ja kauniit hampaat. (Minutkin on "hyväksytty sukuun" [hänen sanansa, eivät minun]. Harvinaisen välitön nuori nainen kuulemma, oiken hyvälle tuulelle sain.)

Sata kilometriä ja muutamaa iloisessa seurueessa nautittua olutta myöhemmin sain ranteisiin uudet mustelmat ja kaikkea mitä olen kaivannut. Hän sanoo joka kerta juuri oikeat sanat oikealla hetkellä. Tiedän olevani olennainen.

Krapulakin on helpompi kestää, jos sen viettää oikeassa seurassa, joka muistaa rannan, jota minä saan käyttää ja jossa ei ole melkein ikinä muita. Siellä eläin saa uida samassa vedessä ja laiturilla voin kuunnella, kun minulle luetaan ääneen.

Mitä sillä muulla on väliä, jos hän tarjoaa tämän ja vielä suuren maatuskanuken?