Minä ymmärrän kyllä, ettei kaikki ain ole ensisilmäyksellä yksinkertaista. Vaikka yleensä loppujaviimeksi onkin.

Tiedän, että mietin nyt liikaa. Sitä, että tärkeinpiensä kanssa joku muu on kuin kala vedessä. (Minä en tiedä olisinko minä vedessä vai kuivalla maalla.) Ja toisaalta sitä, miten hiton hyvin minä viihdyn ja nautin seurasta. Alasti ja pukeissa. Sitä, että mieli voi muuttua nopeasti. Sitä, että ehkä minä olenkin tässä tarinassa se pahis? (Eihän se niin voi mennä?)

Nyt pitäisi päättää. Ei enää venyttää. Minä en veny enää pitkälle. Minä en jaksa sensuroida viestintääni. Minä en jaksa pelätä, että joku lukee toisten kännyköitä tai varastaa salasanoja naamakirjoihin ja suuttuu niiden sisällöistä. Miksi helvetissä minun pitäisi? Ei enää ikinä.

Ainakin minä tiedän, mitä minulle on luvattu. Minulla on se ylhäällä. Kirjallisena. Nyt pitää vaan luottaa siihen, ettei lupaus ole sellainen, joka on rikottu jo tehtäessä.