Huomasin aamulla, että Hän on kaikkialla asunnossani. Naulakossa roikkuu huppari, kaapissa on nimimuki, hammasharja istuu yhä paikallaan. Jääkaapin ovessa on yhä kuva kesän parhaasta päivästä, enkä ole ottanut sitä pois, vaan siirtänyt magneetin niin, ettei Häntä näy. Sängyssä on yhä liikaa tyynyjä, koska hän tarvitsee monta, ja ikkunassa pimennysverho, vaikka minä pidän valosta aamuisin.

Enkä halua siirtää niitä tavaroita. En halua koskea niihin. Olen niin tottunut niiden paikallaoloon, että niiden puuttuminen muistuttaisi liikaa siitä, miten vaikeaa kaikesta on tullut.

Milloin pitää osata päättää, ettei voi auttaa toista mitenkään, vaikka miten haluaisi? Ehkä olen päättänyt jo, kun annan laastaripojan ottaa mitä haluaa.

Enkä minä jaksa yhtään välittää muiden tunteista nyt. Ehkä ensi vuonna? Jos on parempi olla.