Päätä särkee vieläkin. Ei niin paljon enää.

Hankala tilanne, kaikille. Kun tietää, että ihmisessä on pelottavia puolia, pitäisi myös tietää, ettei mene paikkoihin, joissa juodaan niin paljon viinaa, että kulissit kaatuvat rytisten, eikä osata olla rauhassa. Vaikka itse ei olisikaan juovuksissa.

Musta Raivo nosti päätään huonossa paikassa. Tuttujen ympäröimänä, pomon silmän alla. Eikä minun pitäisi hävetä, mutta hävettää silti, vaikka minä en tehnyt mitään väärää, en sanonut sanaakaan ja pysyin etenpänä. Kolmas osapuoli raivosi minulle myös. Ei tainnut heti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. En oikein tiedä miksi, enkä muista tarkkaan mistä. (Taisi säikähtää, kun ei tiennyt, mitä kaikkea sen rennon ja itsevarman pinnan alla kuplii.)

Puoli tuntia minun elämästäni on sekavaa mössöä, jossa tapahtumien järjestys ei ole selvä. Pää on arka paikka, jos sen lyö johonkin.

En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. En ymmärrä, miksi annoin hänen tuoda minulle ruokaa eilen, tai lähteä mukaan kävelylle. Tai pestä viimeiset veret tukasta.

Pitäisikö katkaista kaikki yhteys? Pitäisikö ryhtyä vieraaksi jollekin niin tutulle? Pitäisikö tehdä rikosilmoitus? Vai pitääkö luottaa siihen, että tämä pysäyttää tarpeeksi ammattiavun hankkimiseen?

Ja minä tiesin, ettei se räjähdys ole kaukana. Tiesin sen siitä, kun hän kuluttaa kaikki vapaaillat katsoen aivopurkkaelokuvia. Ja siitä, että lounaalla ruoka-annokset ovat kasvaneet. Ja siitä, että kaikki on muka niin saatanan hyvin.

Ja nyt ollaan niin mielinkielin. Nyt soitetaan joka pienestä asiasta ja tuodaan särkylääkkeitä ja pyydetään anteeksi.

Mutta minä en tiedä mitä tekisin, tai mitä kuuluu tehdä. Minä yritän tasapainoilla sillä rajalla, joka liikkuu ja mutkittelee jalkojen alla. Yritän päättää, mikä on minkäkin arvoista, ja mikä on mahdollista.

Enkä ainakaan tiedä mikä minun roolini tässä on.