Joskus käy niin, että ei voi jatkaa niinkuin ennen. Joskus pitää muuttaa maisemaa ja siirtyä toisaalle. Joskus pitää aloittaa uudestaan, vaikkei haluaisi.

Tänään en ole kaivannut häntä paljon. Tänään olen katsellut sudenkorentoja ja kuunnellut ampiaisten ääniä ja kerännyt apiloista kimpun keittiön pöydälle. Illalla varmaan vedän pään täyteen, etten ajattelisi häntä.

Ei se auta. Tiedän, että tahdon lähettää viestin, jota hän ei siellä halua lukea.

Miten kaksi viikkoa voi tuntua niin pitkältä ajalta? En tahdo olla näin kaukana. En tahdo olla se nainen, jota pannaan, jonka kanssa nukutaan ja jolle huudetaan. Minä haluan olla se nainen, jolle tuodaan tuliaisia ja jota pyydetään mukaan. Minä en halua, että minun luoltani pitää päästä pois.

Sitten kun hän palaa, minä tarraan mattoon kaksin käsin. Kun hän palaa, minä istun ikkunalla ja juon kahvia ja katson sitä maisemaa. Kun hän palaa, minä leikin, että kaikki on ihan hyvin. Minä leikin päässäni, että hän tuntee samoin, vaikka tiedän tarkalleen, mitä hän minusta haluaa.

Miksi minä tähän suostun?