Minun on ihan hirveän vaikeaa suhtautua tähän. Minä yritän pyristellä pois, enkä pääse, vaikka miten yritän. Ja hän pitää kiinni vain pikkusormella. Ihan vähän vaan.

Haluan irti ihan kokonaan. En halua kahville, en halua saada viestejä, en halua puheluita. En halua, että kosketat. Ja silti lähden mukaan, vastaan, puhun, ihan joka kerta.

Minä haluan jotain helpompaa, jossa kaikki tietävät mistä on kyse. Yhtenä hetkenä me on erottu, toisena ei ikinä oltukaan, kolmantena kaikki on niinkuin ennenkin, eikä mitään pahaa ole tapahtunut.

Ja minä riuhdon välissä vauhkona. Ymmärrän nykyään, miksi hevoset vauhkoontuvat. Ymmärrän hyvin ne pyörivät silmät ja potkimisen joka suuntaan.

Eikö tästä mitenkään pääse pois?

Pidä kiinni tai päästä irti, älä roikota.

Minä en osaa tästä lähteä, vaikka miten haluaisin. Eikä hän halua päästää, koska haluaa pitää sen paikan, johon palata, kun muu ei ole enää uutta ja kiiltävää. Hän haluaa pitää sen, joka antaa vapauksia ja tietää mistä hän puhuu. Hän haluaa, että joku tietää kaiken ja hyväksyy silti.

Ja minun pitäisi odottaa, että joku muu päättää. Minä haluan päättää itse. Minä haluan päästää irti ja kävellä pois ja surra kunnolla, enkä odottaa, että sydän märkänee rintaan.

Eikä hän päästä. Vaan tarttuu aina uudelleen, kun minä käännän selkäni.