(tai en.)

Olen oppinut tekemään kaikenlaista typerää pitääkseni ajatukseni muualla. Missä tahansa muussa.

Kolme yötä sitten huusin ja raivosin hänelle ensimmäistä kertaa niin, etten pidätellyt yhtään.

(Käsilaukulla heitin kahdesti. Aamulla hän toi sen minulle kotiin. Mökötin, en sanonut mitään. Itkin kiukkuani peiton alla. En halunnut näyttää miten vihaiseksi hän minut sai. Vaikka sitä se on, jos on kaksi, jotka molemmat tietävät oikein hyvin, mistä narusta toista pitää vetää.)

Kaksi yötä sitten puhuin kaksi tuntia puhelimessa nauravaisesti ja iloisesti, sovinnollisesti ja lämpimästi.

(Join olutta sisarustensa kanssa. Nautin olostani, kunnes muistin, etteivät nämä ihmiset ole minun perhettäni. Mietin välillä, annanko itseni kiintyä liikaa pikkusiskoon joka piirtää kauniisti ja nauraa kovaan ääneen ja puhuu niin, että koko keho liikkuu kuin tanssissa. Tai siihen veljeen, joka on hauskan asiallinen ja huolehtivainen. Ja aina vähän pihalla. Tai siihen toiseen veljeen ja sen morsmaikkuun, joille annoin autoni tänään, ettei luurikkoisen ole niin vaikeaa liikkua.)

Yksi yö sitten en tiennyt miten päin olla. En osannut istua kotona yksin tietäen missä hän on. En osannut mennä nukkumaan.

(Mutta osasin juoda yhden kaljan liikaa ja katsoa, kun minulle kokataan ruokaa aamuyöstä. Huomaan, että 35 kilon putoaminen avaa mahdollisuuksia, joita ei ennen ollut. "Mä en ennen ole huomannut, miten hyvin sä flirttailet," sanoo vanha kaveri ja silittää polvea. "Saanko mä tarjota sulle oluen?" Ja minä hymyilen ja myöhemmin annan vetää tukasta ja purra kaulaa.)

Ja tänään odotan, että olisi jo myöhempi. Että tietäisin taas missä hän on, vaikka en olisikaan samassa paikassa. Että voisin tupakkaa polttaessa katsoa ylös ja nähdä valon ikkunassa, joka on ollut pimeä kaksi iltaa.