Huomenna soitan ja varaan ajan jollekin, joka antaa jotakin lääkettä, etten murene. Ei ketään ole rakennettu kestämään sydämentykytyksiä, kylmää hikeä, tärinää ja ahdistusta melkein joka päivä. Ihan varmasti ei. Kamala kesä on kohta ohi. Ehkä kukaan ei kuole syksyllä, tai saa sydänkohtauksia. Ehkä kukaan ei jaksa sitten enää kirjoittaa nuivaa tekstaria tai sähköpostia joka päivä.

Ehkä sitä voi sitten elää normaalisti. Mutta ainakin minä hankin jotain, jolla rauhoittua, kun kädet alkaa täristä, kun puhelin soi. Joka vitun kerta.

Toissapäivänä riideltiin vähän ja minä tein taas jotain, mitä ei olisi tarvinnut tehdä. Sekä illalla että aamulla.

Jostain löytyy minullekin se aika, vaikka olisi mitä vieraita. Syödä voi ja kaffitella. Töissä on tylsää, kuulemma.

Minäkin kävin työhaastattelussa, vaikka en ole edes varma haluanko sitä työtä tai osaisinko edes.

Ja huomenna minä taas kysyn: "Lounas?" ja hän vastaa: "Joo, tai sit kahvi iltapäivällä."