Olen jo tottunut toiseen hammasharjaan kylppärissä (vaikka piilotin sen pesukoneeseen hetkeksi, kun jännitti) ja jääkaappiavaativiin lääkkeisiin ja nukkumiseen kainalossa ja kalsareihin pyykkinarulla. Ainakin melkein.

Pelkään tottuvani niihin liikaa. Jos ne viedäänkin kohta pois? Heti kun totun?

Ja sitten huomaan kitiseväni vähästä. Kun kuuntelee ystävää, joka kertoo isästä, jota haetaan poliisin toimesta halki Euroopan raiskaussarjan takia, huokaisee ja miettii, että miten voi auttaa toista.

Onneksi voi kertoa omista kummallisista sukulaisista. Voi sanoa, että vaikka perhe muokkaa meitä, se ei tarkoita, että meistä tulee samanlaisia. Ei toisen tekoja tarvitse hävetä ominaan. Ei sitä tarvitse hävetä, että aina kun oma isä ilmaantuu Eurooppaan, poliisi hakee kotoa laitokselle varoitettavaksi. Varsinkin kun varoitetaan oman turvallisuuden tähden.

Voi lohduttaa kertomalla, että vaikka suomalaiset ovat uteliaita, tietävät kyllä yleensä olla kyselemättä enempää, kun sanotaan, että tästä en halua puhua. Olen havainnut, että vaikka ollaan suorapuheisia, osataan olla myös hienotunteisia.

Onneksi voi halata ja kaataa vielä kolmannen kupin teetä ja kaivaa kaapista sen viimeisen keksin. Ja kohta jo nauretaan ja muistetaan, etteivät isiemme teot määritä meitä.