Toisten viestintään tutustumisessa on myös se huono puoli, ettei koko tarinaa saa kuulla ikinä. Tänään kuulin yhden version, joka teki minusta epäluuloisen ja surullisen ja riemukkaan.

Olen aika varma, ettei meillä ole enää pitkään aikaan ollut tarvetta valehdella toisillemme. Siltikin huomaan epäileväni, ettei minulle ei kerrotakaan totuutta. Ehkä siksi, etten haluaisi uskoa, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät.

Surulliseksi minut tekee se, miten hän kohtelee ihmisiä. Tai roikottaa, jos niin voi sanoa. Jokainen tietää, ettei silloin tällöin asioista muistuttaminen tai keskustelu auta, jos toisella on pää täynnä haaveita ja unelmia ja aikaa, jona rakentaa todellisuutta sen oikean tilalle. Vaikeaa olisi olla se, joka julistaa rakkauttaan, jos vastauksena on muistutteleva "no, kyllä mä sun seurassa viihdyn, ainakin tänään, mutta muistathan mistä tässä on kyse". (Nyt kuulostaa siltä, että olen itse hukassa. Luota minuun, minä tiedän tarkalleen missä mennään. Siksi minä tarvitsen tämän paikan.)

Ja riemukas olen siksi, että minulla on syy sääliä. Eikä itsesääliä.