Minä aavistin. Tiesin, että joku menee vikaan. Sinä aamuna, kun ensimmäistä kertaa suunnittelin asioita kahta viikkoa kauemmas. Seisoin keittiössä kahvikuppi kädessä ja melkein pudotin kupin, kun tajusin, että kohta tämä loppuu, koska minä uskallan luottaa kahta viikkoa kauemmas.

Minua ei auta se, että minulle sanotaan, että juuri nyt, minä olisin hyvä, jos kukaan kelpaisi. Että nyt ei haluta ketään. Minua ei auta se, että minä olen Hyvä Nainen. Minua ei auta se, ettei mieltäni haluta pahoittaa. Minua ei auta se, että toinen tekisi mitä vaan, etten itkisi. Kun kylmä totuus on kuitenkin se, että hauska, komea, lämmin, lempeä ja huolehtiva mies sanoo, ettei halua olla minun kanssani.

"Ollaanhan silti ystäviä? Sinä olet parasta seuraa, mitä minulla on ollut aikoihin." (En minä jaksa olla lähelläsi, jos en saa koskea.)

Mutta kaikesta on tullut liian vakavaa. Haluaa olla yksin, itsekseen.

Minä en halua olla enää yksin. Mutta minä olen. Enkä halua tähän rumbaan enää kenenkään kanssa. Kunhan osaan taas hengittää, hengitän yksin.