Tänään istuin ekotorilla sohvalla sohvameren keskellä ja mietin. Mietin ihan tosissani, että entäs jos vaan nousisin ja kävelisin pois, enkä edes katsoisi taakseni. Minä sanoin jo ennen, jo ennen kuin mitään tapahtui, että ei vielä. En halua jotain, joka on noin sekaisin. Mutta niinpä vaan kävi.

Nyt mietin, voinko vielä nousta ja kävellä pois. Vai onko minun nyt oltava tässä siihen saakka, että jotain tapahtuu oikeasti.

Tiedän, mihin hän pystyy, sekä hyvässä että pahassa. En tiedä kumpaa odotan, sitä täydellistä hetkeä vai sitä, kun joku kerta vielä käy oikeasti pahasti.

Miten vaikea voi olla ihminen, joka osaa olla täydellinen, mutta myös satuttaa, kun ei  vaan osaa muutakaan?

Tänään ystävä sanoi, "se sairastuttaa sut." Istuin siinä sohvalla ja myönsin. Olen joku muu. Huomaan tekeväni asioita toisin, ihan vaan siksi, että tiedän hänen siitä pitävän. Ajatukseni pyörivät väärin. Mutta ei tänään.

Tänään olen oma itseni ja kiukkuinen ja väsynyt ja muistan, miten asiat ovat. Minä muistan olla minä. Enkä edes välitä, vaikka hän olisi vihainen tai ahdistunut. Minä saan olla minä ihan koko ajan, silloinkin kun en ole nauravainen ja helppo.

Hän sanoo "älä koskaan katoa" ja sitten kääntyy pois. Minä tiedän miksi näin ollaan, mutta en ole varma riittääkö se tekosyyksi minulle.

Milloin ihmissuhteista tuli semmoisia, että niitä voi muokata tahtonsa mukaan? Milloin alettiin olettaa, että kaikki on ok, kunhan siitä vaan sovitaan etukäteen? Milloin alettiin luulla, että tunteita voi hallita sopimuksilla? Milloin muka keksittiin, että kaikki käy? Ja mistä lähtien on ollut niin, että mistään ei saisi sanoa mitään, ettei ketään vaan pidetä mulkkuna? Eritotenkin, jos ne välillä vaan on mulkkuja.