Vaikka viikonloppu olisi hauskaakin hauskempi, sunnuntaifiilis saa alkaa kuuden jälkeen.

Olen täyttänyt päätä kulkemalla yli tuhannen muun kanssa vähissä pukeissa kadulla. Olen juonut viiniä jokirannassa. Olen puhunut elämästä ja kuolemasta ja kaikesta muusta epäolennaisesta. Olen nauranut ja tanssinut ja huutanut ja kikattanut.

Kuvautin itseni ihailemani ihmisen vieressä. Kopsuttelin korkeissa koroissa kotiin.

Ja nyt huomaan odottavani, että puhelin kilisee tai chatti-ikkuna pompsahtaa. Haluaisin kuulla, onko ollut hauskaa. Ja mitä on puhuttu, siinä määrin kuin se minulle kuuluu. Huomaan ajautuvani naamakirjassa sivulta seuraavalle ja ynnäileväni liiaksi.

Olenko minä niin tottunut siihen, että ihmiset kaunistelevat totuutta, että arvailen liikaa? Minä tiedän, että tämäkin tunne katoaa heti, kun vaihdan muutaman sanan. Rentoudun, nauran, hymyilen. Mutta siihen saakka mieli rakentaa verkkoja ja kehikoita, tarinoita ja omia totuuksiaan.

Ei pitäisi odottaa ja arvailla ja olettaa, pitäisi mennä juoksemaan ja uimaan tai siivota tai tiskata tai lukea kirja tai tai tai. Pitäisi jatkaa viikonloppua maanantaihin asti. Pitäisi hymyillä vielä!

Mutta kuudelta alkoi sunnuntai, joka tekee minusta uteliaan ja jännittyneen ja väsyneen. Ei enää kahvia tänään, minua oksettaa jo.