Minusta tuntuu, että koko kesä on mennyt niin säikähdellessä, kiukutellessa, hätäillessä, odottaessa ja pelätessä, etten enää oikein muista miten tavallisesti ollaan.

Olen kireä kuminauha. Tai semmoinen, joka on ollut kireä niin kauan, ettei enää oikein palaudu tavallisen pituiseksi.

Tänään tehtiin ruokaa ja maattiin sohvalla. Aina ei ole pakko sanoa mitään. Joskus on ihan hyvä vaan rupatella.

Sormia polttaa vieläkin. Hymyilyttää ajatella, että ehkä hänen selkänsäkin on vielä tulessa. Ainakin veri kiertää aivoihin asti.

Miten voi olla ikävä sellaista, joka on ihan vieressä?