Milloin minä yhtäkkiä tulinkin näin onnelliseksi?

Ei jännitä, enimmäkseen. Eikä ahdista. Naurattaa. Tuntuu luontevalta jakaa.

Pitää välillä hengittää, yrittää tajuta, että joskus saa olla onnellinen. Ei tarvitse pelätä, että kaikki menisi vituiksi kuitenkin. Että ihmiset hätääntyvät ja ahdistuvat.

Tyttötavaroilla on oma laatikko toisessa kylpyhuoneessa ja minun vaatekaapissani on yksi hylly, jolla on muiden vaatteita. Koirallakin on kuppi kahdessa keittiössä.

Nukun hyvin, en mieti liikaa. Juoksen yksin ja seurassa. Annan asioiden olla.

Elämä tuntuu hyvältä. Enkä varmasti ala pelätä, että tämä on liian hyvää, enkä ansaitse tätä.

Varmasti perkele ansaitsen.