Minusta on inhottavaa, että samaan aikaan voi tuntea ikävää ja kiukkua ja huolta ja surua ja hätää ja rauhallisuutta ja luottamusta ja pelkoa.

Minusta tuntuu hetkittäin, että minulla ei ole välineitä käsitellä näitä kaikkia yhtäaikaa. Yritän keskittyä yhteen kerrallaan. Eikä se onnnistu, koska yhden tunteminen johtaa toiseen. Tunneköyhyys ei välttämättä olisi vitsaus.

Haluaisin mennä uimaan tai kahville. Johonkin tavalliseen ja normaaliin asiaan. Nauttia seurasta ja nauraa. Haluaisin tehdä eväät ja jättää valkosipulin pois.

Haluaisin katsoa elokuvan ja käydä oluella sen jälkeen. Grillata tai höpöttää. Juoruta.

Sen sijaan luen katastrofiuutisia ja keskustelupalstoja ja juoksen ja hengitän.

Ja muistelen sitä iltaa, kun istuin rannassa ja annoin maailmankaikkeudelle vielä yhden mahdollisuuden. (Se vastasi antamalla liian nopeasti ja sitten jättämällä minut odottamaan. Vaikka minkäs sille voi. Kunhan asioita tehdään omasta tarpeesta.)