Olen juonut liian monta lasillista tällä viikolla. Jotkut ovat kantaneet eteeni shotteja. Toiset jättäneet viinin kylmään minua varten. Ja kolmannet tarjonneet oluen.

Minulla on ihmisiä, joiden kanssa voin maata sohvalla alusvaatteissa ja syödä pitsaa ja kiroilla ja silittää kissoja. (Minä söin. Se on hyvä.)

Mutta kun palaan kotiin, väsymys ja huoli ja pelko tarttuu minuun kuin hämähäkinverkko.

Yritän lukea kirjaa. Katson elokuvan. Mutta ajatus kääntyy aina samaan asiaan. Ensin olen luottavainen, sitten jännittää ja sitten pelottaa. Ja sitten sama kierros uudestaan.

Pelkään itseni puolesta, koska en halua luopua mahdollisuudesta. Ja pelkään toisen puolesta, kun on niitäkin, jotka haluavat vain omistaa.

(Minä tiedän mitä tapahtuu, kun yksi käskee ja vaatii ja toinen taipuu niin, että lopulta päätyy olemaan kaksi ihmistä: se joka on oikeasti ja se jota näyttelee, kun tekee mitä vaaditaan. Ihan pieninä palasina ensin, mutta sitten enemmän ja enemmän niin, että karkaa vähän kauemmaksi itsestään joka päivä. Huomaa olevansa tilanteessa, johon ei halunnut, mutta suostui aina pieninä askelina.)

Ja minulla on ikävä, vaikken tiedä onko minulla siihen mitään oikeutta.

(Huomenna saan taas olla kepeä. Kaupunkiin saapuu perhettä. Vien veljen uimaan ja nauran sen jutuille ja syön pullaa.)