Musiikki on tärkeää. Siksipä elämän suuriin virheisiin kuuluu mm. se, kun ryhtyy vahingossa kuuntelemaan väärää soittolistaa iPodistaan. Yhtäkkiä tuntuu pahalta. Vaikka kaikki on hyvin, jostain kumpuaa itku.

Ei se oikea tunne enää, sen varjo vaan, mutta silti itkuinen ja synkkä.

Hämmästyttää, miten vähällä joutuu samaan tunnelmaan, vaikka ei olekaan kuuma ja olutta ja puisto ja viiniä ja jokiranta. Tulee sanoja ja muistoja ja tuoksuja mieleen.

Pienen hetken istun jokirannassa ja hengitän kylmää syksyä sisään. Vatsaa kouristaa, kun tulee varmuus siitä, että kohta tuntuu taas samalta. Ja sitten kaivetaa jotain muuta musiikkia, etten vajoa kokonaan.

Kun kaikki on hyvin ja minä olen onnellinen!

Aamulla pesin hampaita ja huomasin, että minähän olen onnellinen.

Minulla on turvallinen olo.

Huomaan katsovani silmiin silloinkin, kun aina aiemmin olen katsonut toisaalle. Niin lähekkäin kuin olla vain voi. Erilaista olla siinä oikeasti läsnä. En minä arvellut, että minäkin voin tai saan. Että voidaan olla hauskoja ja rajuja ja helliä myös.

Hirmu vaikea uskoa, että ei tarvitsisi piilotella tai salailla mitään.

Mutta minä olen onnellinen, enkä jännitä tai odota. Koska nyt on hyvä, enkä tiedä mitä lisää voisin enää pyytää.

Milloin minä yhtäkkiä tulinkin näin onnelliseksi?

Ei jännitä, enimmäkseen. Eikä ahdista. Naurattaa. Tuntuu luontevalta jakaa.

Pitää välillä hengittää, yrittää tajuta, että joskus saa olla onnellinen. Ei tarvitse pelätä, että kaikki menisi vituiksi kuitenkin. Että ihmiset hätääntyvät ja ahdistuvat.

Tyttötavaroilla on oma laatikko toisessa kylpyhuoneessa ja minun vaatekaapissani on yksi hylly, jolla on muiden vaatteita. Koirallakin on kuppi kahdessa keittiössä.

Nukun hyvin, en mieti liikaa. Juoksen yksin ja seurassa. Annan asioiden olla.

Elämä tuntuu hyvältä. Enkä varmasti ala pelätä, että tämä on liian hyvää, enkä ansaitse tätä.

Varmasti perkele ansaitsen.

Miten voi olla niin, että pienillä suurilla asioilla minusta tulee tyytyväinen. Hymyilen ja paistan munia ja makaroonilaatikkoa ja hyräilen ja grillaan.

Turhia miettimättä pesen samalla isommankin t-paidan. En hätäile, enkä stressaa, enkä kiirehdi.

Nyt on hyvä. Ei enää tarvitse miettiä muita, kolmansia. Se asia on hoidossa ja minä käperryn ison sohvan nurkkapaikalle katsomaan elokuvaa ja syömään karkkia.

Poljen pyörällä lähiöstä ja mietin onko pimeää vai hämärää.

Rentoudun ja nukun helvetin hyvin.

Tämä on hyvä. Minä olen onnellinen juuri nyt. (Enkä mieti ensi viikkoa tai kuuta tai vuotta. Vaan juuri tätä nyt.)

En enää ajattele asiaa paljoakaan. En enää vaivaa sillä päätäni. Paitsi aina kun sosiaalinen media ehdottaa ystävyyttä, tai tipu jostain syystä ilmestyy uutisvuohoni.

Minä en halua nähdä tai kuulla tai tietää. Minä en halua, että minua muistutetaan siitä, miten jotku asiat ovat kesken, kun muuten kaikki on hyvin ja minulla on hyvä olla.

Aina kun muistan, hätäännyn. Pelästyn. Alan jännittää. Muistan viime syksyn. Mietin liikaa. En halua kysyä asiasta. En halua painostaa ja vaivata ja ahdistella.

Ja sitten alan epäillä, että minua pidetään narussa, vedätetään. Että tilanne onkin ihan toinen kuin luulen sen olevan. Entä jos toisaalla rakennetaan yhteistä ystäväpiiriä ja elämää, eikä minulle vaan uskalleta kertoa? Entä jos minä en ole yhtä kaunis tai hyvä sängyssä tai hauska tai tai tai? Entä jos minä olenkin liian vaikea? Entä jos minua onkin helpompi satuttaa kuin muita?

Päätä alkaa särkeä. Sormia palella. Kurkkua kuristaa. Oksettaa.

Silloin pitää juosta tai huutaa. Tai kävellä heinikossa, joka yltää vyötäisille ja seista korkealla kalliolla, jossa tuulee aina niin, että silmiin lentää roskia. Jos silmissä on roskia, sitä ei lasketa itkuksi.